Kasvien ja jopa joidenkin kivilajien kasvua ja muotoutumista ohjataan tulevan tarpeen mukaan. Näin syntyy asumuskaaria, siltoja, kulkuväyliä, opetuspaikkoja, yhteisiä tasanteita ja muita rakenteita, jotka eivät katkaise maisemaa vaan jatkavat sitä.

Periaate on kuulunut Aurelyan elämään jo varhaisista ajoista lähtien. Rakentaminen on siksi lähempänä tarkoitukseen ohjattua kasvua kuin Maan tavanomaista rakentamista.

Nyky-Aurelyassa rakentaminen on vielä varhaisempia aikakausia vapaampaa kasvattamista. Aurelyt antavat rakenteelle suunnan ja tarkoituksen, mutta sen lopullinen muoto syntyy kasvien, muuntuvien kivilajien ja ympäröivän elämän yhteisresonanssissa.

Rakennetta ei siis vain pakoteta ennalta määrättyyn muotoon. Ympäristö osallistuu itse siihen, millaiseksi siitä tulee. Sama yhteisresonanssi liittää rakenteen ympäröivään kasvillisuuteen, veteen, kulkureitteihin ja yhteisön käyttöön.

Myös valo on nykyisin osa tätä kasvua. Aurelyan luonto on laajalti bioluminesenssinen, ja rakenteita osataan kasvattaa niin, että elävä valo kulkee niiden mukana. Pimeän tullessa asumukset, sillat ja kulkureitit eivät näyttäydy erillisinä valaistuina rakennuksina, vaan osana koko planeetan omaa hohdetta.

Varhaisessa Aurelyassa yhteisharmonia ei ollut valmis järjestelmä eikä oppi. Se oli kasvava kyky ja olosuhde, jossa Aurelyt elivät läheisessä, lähes symbioottisessa suhteessa ympäristöönsä.

Jo tuolloin ymmärrettiin käytännössä, ettei olento ole täysin erillinen paikasta, jossa hän elää. Tunne, liike ja värähtely jättivät ympäristöön jälkiä, ja ympäristö vastasi niihin. Monet myöhemmin nimensä saaneet Aurelyan perusperiaatteet syntyivät tästä elämäntavasta kauan ennen järjestäytynyttä resonanssin tiedettä.

Hiljaisuuden vuosituhat oli vetäytymisen, kuuntelemisen ja resonanssin hillitsemisen aikaa. Yhteisharmonian käyttöä hidastettiin, ja Aurelya alkoi rakentaa käytäntöjä, joissa ensimmäistä tunnetta tai tulkintaa ei vahvistettu heti yhteiseksi todellisuudeksi.

Hiljaisuus ei kuitenkaan tarkoittanut pysähtymistä. Uusia yhteisöjä syntyi edelleen, paikat muuttuivat ja elämä jatkoi kasvuaan. Myös Vaelenin myöhempään muotoon johtaneita rakenteita alkoi syntyä vähitellen.

Aurelyassa rakentaminen ei merkinnyt luonnon raivaamista pois ja rakenteen pystyttämistä sen tilalle. Luonnon kasvua ohjattiin tarkoitusta varten. Elävä ympäristö saattoi muodostua asumuskaariksi, silloiksi, kulkuväyliksi, opetuspaikoiksi, kokoustasanteiksi ja muiksi yhteisön tarvitsemiksi rakenteiksi. Rakentaminen oli siten osa samaa suhdetta ympäristöön, jossa Aurelyt olivat eläneet varhaisista ajoista lähtien.

Tämä ei vielä ollut Aurelyan korkeakulttuurin aikaa. Nykyisin tunnistettava kypsä yhteiskunnallinen ja tiedollinen kokonaisuus muodostui vasta useita vuosituhansia myöhemmin.

Kun Ialyr ja Thaeris asettuivat Aurelyassa ensin Vieraskaareen, heille kasvatettiin koti, jossa heidän oli mahdollista halutessaan vetäytyä yhteisharmonian jatkuvasta läsnäolosta. Kyse ei ollut yhteisön sulkevasta rakenteesta, vaan yhteisharmonian tavasta ymmärtää kahden Maasta tulleen yksilöllinen tarve rauhaan ja antaa sille oma tila.

Mahdollisuutta täydelliseen vetäytymiseen he käyttivät lopulta vain vähän. Myöhemmin heille kasvatettu pysyvä koti oli kaikilta olennaisilta osiltaan tavallinen aurelykoti: avoin ympäristölleen ja yhteisresonanssille, mutta samalla selvästi heidän omansa.

Maasta tuodut esineet tekivät siitä henkilökohtaisen. Sigridin vanha kenttämuistikirja, Aijan hohtava plektra, Aijan äidin valokuva ja yhteiskuva Lofoottien rannalta säilyttivät kodissa pienen jäljen maailmasta, josta he olivat lähteneet. Vierailulle tulleille Oskarille ja Ingridille juuri nuo esineet tekivät kahden galaksin välisen muutoksen hetkeksi hyvin konkreettiseksi.